BWW Arvio: Tämä pöytä on tehty maailmanpuusta, Kellariteatteri

Tämä pöytä on tehty maailmanpuusta, Kellariteatteri

TYÖRYHMÄ

Ohjaus ja käsikirjoitus: Onerva Järvenpää
Dramaturgia: Aleksi Aaro Olavi Elo
Lavastus: Iida Jauho
Äänisuunnittelu: Jekaterina Viltšenko
Valosuunnittelu: Laura Walden
Puku- ja maskisuunnittelu: Ville Soikkeli
Tuotanto: Virpi Valkeinen
Valokuvat: Bruno Baer
Näyttämöllä: Veera Heikkinen, Olga Rantalaiho, Freddie Sukura ja Wilma Suuronen

Jään ihmettelemään Nietzschen punaista, kypristynyttä kirjaa Kellariteatterin näyteikkunassa, jossa myös esityksen julite on. Onko se aina ollut siellä?

Tämä pöytä on tehty maailmanpuusta -esitys kertoo ohjaaja-käsikirjoittaja Onerva Järvenpään mukaan elämästä. Mieleeni jäi se, miten elämän tarkoitus koostuu kaikista niistä pienistä hetkistä, joita me ihmiset elämme yhdessä ja erikseen. Olin ohjaajan ajatuksista samaa mieltä. Niinpä esityksen alettua luin, että henkilö olisi ollut omassa huoneessaan jammailemassa. Vasta kun liina lennähti toiselle pöydälle, se iski: nythän ollaan ravintolassa! Olin jo hehkuttamassa mustavalkoista asuvalintaa ja kuinka se pelkistää hahmon yksinkertaiseksi niin, että jokainen voi samaistua siihen, kunnes tajusin sen olevan "vain" tarjoilijan asu.

Vai onko se?

Esitys lähtee vauhdilla käyntiin. Laura Waldenin suunnittelemat valot ovat todella toimivat, monessakin kohtaa, mutta erityisesti alussa Jekaterina Viltšenkon äänisuunnittelun yhteydessä. Punainen ja sininen ovat värinä klassikot kuvaamaan isoja jännitteitä ja vastakkaisia maailmoja.

Ravintolaan saapuvat erikoiset vieraat, joita esittävät Veera Heikkinen, Olga Rantalaiho sekä Freddie Sukura. Pikkuhiljaa katsojalle valkenee myös pukusuunnittelun ydin, toteutus Ville Soikkeli. Kaikista "vanhin" kuolematon, Veera Heikkinen, on täysin punamustissa. Toiseksi vanhin kuolematon, Freddie Sukura, on myös punamusta, mutta valkoinen kynsilakka kertoo, että hänessä on vielä tilkka elämänkaipuuta, janoa olla kuolevainen. Olga Rantalaihon hahmo on ikään kuin välitilassa, hänellä on punaista huulissan sekä mustaa, että valkoista yllään.

Esityksessä on vahvaa symboliikkaa. Vesi elementtinä ja erityisesti lavalla on harvinaista herkkua. "Kun synnytte, menette veteen", sanoo kuolematon ja esitys lähtee mielestäni parhaiten käyntiin juuri tuossa hetkessä.

Alusta puuttuu siis mielestäni mielekäs kasaus ja fokuksen luonti. Wilma Suuronen vetää rooliaan Kaarnena hienosti, mutta koska esitys oli kielellisesti filosofista, runollista ja näin arkipuhetta haastavampaa, olisi pitänyt tehdä selkeä valinta hahmojen kehollisuuden suhteen. Esimerkiksi: Kaarne olisi voinut olla todella reagoiva ja kaikkea ihmettelevä, kehollisesti - kuten alun tanssijammailuun sopisi - ja kuolemattomat olisivat olleet puhepainoitteisia ja vähemmän liikkuvia, tarkat, merkitykselliset liikkeet mietittynä ilman haahuilua. Tai päinvastoin. Nyt tasapainoa ei oikein ollut. Itse luin kaikkea aika lailla Kaarnen kautta ja esimerkiksi hänen reaktionsa siihen, kun kaksi kuolematonta vain katosi, oli aika vaimea. Esityksen alussa hän oli kuitenkin säpsähtänyt vieraita kunnolla. Muutoinkin koin, että Kaarne "vain oli", eikä reagoinut tarpeeksi tai ihmetellyt - ja niinpä itsekin "vain katsoin" esitystä, enkä päässyt niin hyvin uppoutumaan. Mutta kuten sanoin, esitys lähti käyntiin loppua kohden.

Mainiosta tekstistä ja ideasta olisi saatu siis vieläkin parempi esitys pienellä tarkkuudella. Esimerkiksi, kun kuolemattomat ovat tupakalla, olisin halunnut nähdä heidät takana vasemmalla, akvaarion vieressä. Siellä dialogi olisi voitu käydä intensiivisesti, lähekkäin ja näin kävelyt ja liikkeet olisivat voineet kasvaa loppua kohden: "Mitä, enkö saa enää sanoa sen nimeä?" oli timanttisen kirkas hetki juuri kasaantuneen intensiteetin takia ja siksi, koska hahmot liimautuivat paikoilleen lauseen ajaksi. Turha haahuilu oli - turhaa.

Näin ollen myös Kaarnen ja valkopaitaisen kuolevaisen dialogi loppua kohden oli tehokasta siksi, koska vain he olivat lavalla ja koko tila oli käytössä. Liike, puhe, lava sekä hahmojen väliset jännitteet, kaikki olivat tasapainossa!

Liikaa en halua esityksestä kirjoittaa tai paljastaa. Voin siis näin ollen suositella sitä. Se on hyvää, runollista pohdintaa elämästä ja täytetty hienoilla yksityiskohdilla. Kun valot sammuvat, yleisö jää todella miettimään - sekä kaipaamaan lisää.

Teksti: Rosanna Ilo Liuski