BWW arvio: KUKA TAHANSA MEISTÄ, Valtsikan Speksi

"Speksillä tarkoitetaan opiskelijoiden toteuttamaa musiikkinäytelmää, jossa yhdistyvät draamalliset elementit, musiikki, tanssi, laulu ja improvisaatio. Speksiin kuuluvana improvisaatioelementtinä mukana ovat yleisön omstart-huudot, joiden avulla katsojat voivat vaikuttaa lavan tapahtumiin." /valtsikanspeksi.com

Tämä oli ensimmäinen kosketukseni spekseihin ja menossa olivat maanantaiset kenraalit. Bändi musisoi jo saliin tultaessa tunnelmallisisa kappaleita, joista tunnistan ikonisien elokuvien sävelmiä. Valot ovat uhmakkaan punaiset ja saa pohtimaan, halutaanko nyt tarkoituksella antaa uhkan tuntua. Eiköhän haluttu.

Valtiotieteen opiskelijoiden musiikkinäytelmän käsikirjoituksesta vastasivat tänä vuonna Heikki Hyhkö, Rosa Kaimi,o Sari Kivijärvi, Aino Poroila ja Mikki Wasara, päävastaavana Meri Truhponen. Kyseessä on hyvin kyhätty mysteerinäytelmä, joka sijoittuu Hollywoodin kulta-aikaan: ohjaaja on ohjaamassa elokuvaa Odysseuksesta ja hänen seikkailuistaan. Seireeni juo väliajalla kahvia ja kulisseissa häärii tuottajien pikkutyttö. Vaikka hahmoja, eli innokkaita speksiläisiä on paljon, jutut hahmottuvat moitteitta selkeiden ryhmityksien kautta. On lavastajat, kameramiehet ja erikoistehosteryhmä. Legioonalaistanssijat, jotka vastaavat itse esityksen tanssillisesta ilmeestä. Lavasteetkin vaihtuvat bläkäreissä kätevästi roudareiden ansiosta.

Visuaalisesta ilmeestä mieleen jäi hyvin suunnitellut puvut, jotka toivat vanhan ajan tunnelmaan. Maskeeraus olisi voinut olla entistäkin vahvempi, valo kun syö niin paljon maskia.

Ennen kuin esitys alkaa näyttelijät tulevat lavalle ja ottavat poseerauksen moniksi minuuteiksi. Jäin miettimään, olisiko miellyttävämpi vaihtoehto ollut tempaista yleisö mukaan kuvauspaikalle ja esityksen milöjööseen jo heti alussa: tarinallisesti ohjaaja kuitenkin tulee suoraan yleisön eteen kertomaan alkavasta projektistaan, joten miksei lavalla voinut tapahtua kaikenlaista järjestelyä, lavasteiden vaihtamista ja poisviemistä, ohjaajalle hermostuneena juttelua tai mittailua. Kaikenlaista mitä kuvauspaikalla voi tapahtua ennen kuvausten alkua. Yleisö olisi saanut hieman uteliaisuutta hahmoja kohtaan etukäteen nähden heidät liikkeessä. Ja kenties joidenkin kohtauksienkin vaihto olisi voinut tapahtua ilman pimeää.

Mitä tulee tanssiin niin kaikki ne numerot, pääosin toisessa näytöksessä, missä tanssijat ottavat lopussa tai kesken tanssin kontaktin näyttelijään tämän laulaessa toimivat parhaiten, sillä silloin ne eivät jää irrallisiksi tai "vain" taustatanssiksi, vaan tukevat tarinaa. Myöskin niinkin yksinkertaisesti, kuin että näyttelijällä on pieni kävelykoreo tanssijoiden läpi (kuten laulussa "Mä oon Sherlock") tulee lavalle heti enemmän katseltavaa. Naruvoimistelu toimi erinomaisesti, sekä loppuposeeraukset efektivastaavien kanssa. Myös, kun tanssissa oli selkeät tunnetilat tai esimerkiksi "hulluus", tuli siitä heti kiinnostavampaa.

Bändi pääsee myöskin improvisoimaan ja osaa heittäytyä, soittaa ja laulaa tiadokkasti. Ohjauksellisesti olisin vain toivonut enemmän yksinkertaisia, vaikka yhdenkin instrumentin efektejä luomaan tunnelmaa ja korostamaan kohtia. Olisi se sitten ollut kahden soinnun bassokuvio, pianon lirkutus tai rumputehoste. Tuli sellainen "kohtaus-musakohtaus-kohtaus-musakohtaus" -fiilis, eli äänimaailmallista jatkumoa tarinan tukena ei juurikaan ollut.

Huomasin myös toimivia projisointeja; kynttilöitä ja sitten lisää kynttilöitä korostamaan monien kärsimystä, kannattelemassa hienoa teemaa tarinassa. Ne olisivat voineet näkyä paremmin

Musakohtauksien sanat olivat oivallisia ja oli harmi, ettei niitä aina kuullut kunnolla. Ymmärsin kuitenkin, että niiden kautta ei toimtiettu mitään uutta juonellista, mutta tokine ne syvensivät hahmoja ja toivat esiin heidän motiivejaan.

Projekti on ollut pitkä. Käsiohjelma sanoo, että käsikirjoitusta alettiin valmistaa jo edellisenä toukokuuna. Promokuvat olivat todella ammattimaiset, esityksen graafinen ilme houkutteleva.

Spekseissä loppujenlopuksi kaikista tärkeintähän on hyvä ryhnmähenki ja meininki, mikä näkyi.

Artikkeli: Rosanna Liuski